Minä en ymmärrä parisuhteita. En ihan oikeasti ymmärrä. Olen ihmissuhdevammainen ja parisuhdekammoinen. Jo pelkkä ajatus siitä, että heräisin yhtäkkiä jostain lähiöidyllistä mätsäävien tuulipukujen, mariskoolien, sushisettien ja kuramattojen keskeltä, saa sappinesteet nousemaan kurkkuuni. "Kyllä sää sitten ymmärrät, kun kohtaat sen oikean ihmisen ja rakastut." No vittu joo joo, haistakaa nyt jo kahden päivän krapularipuli. En helvetissä ymmärrä, enkä tahdokaan ymmärtää.
Parisuhteissa on mielestäni jotain todella kieroutunutta. En usko, että ihminen edes on pohjimmiltaan yksiavioinen eläin. Ihminenhän nimenomaan ON eläin, eikä mikään luomakunnan kruunu, joka voi pöyhkeillä erinomaisuudellaan prameilevalla valtaistuimellaan. Eläimet tahtovat lisääntyä, nylkytellä jokaista vastaantulevaa lajinsa edustajaa ja pistää paskat geeninsä kiertämään. Siinä yhtälössä ei ole tilaa niille Aalto-maljakoille, sisustushelveteistä sormeiltavaksi haettaville värikartoille tai turvakaukaloille ja kihlasormuksille.
Minä olisin varmaan maailman surkein tyttöystävä. Olisin dominoiva, temperamenttinen, ja todennäköisesti myös pettäjä. Maailmassa on niin paljon asioita (eli miehiä), mihin kohdistaa mielenkiintonsa. Olisi haaskausta, jos kaltaiseni valioyksilö päättäisi näinkin nuorella iällä vetäistä turrensa pois markkinoilta ja jättää sen pölyttymään parivuoteen ummehtuneisiin lakanoihin, jotta joku Pertsa Perusjätkä voisi uittaa keskikokoista vemputintaan siellä kerran kahdessa viikossa. Ja mitä olen seurustelevilta ystäviltäni kuullut, he eivät edes saa sitä seksiä läheskään tarpeeksi. Minä kun aina oletin, että säännöllinen ja aina saatavilla oleva seksielämä, olisi yksi niistä parisuhteiden (harvoista) plussapuolista. Sinkkuna on sentään vapaus marssia baariin, vetäistä ensimmäistä miestä hihasta ja lähteä naimaan aivonsa ja alapäänsä tunnottomaksi.
Kyllähän sitä parisuhdetta ja vakiintumista saattaa harkita sitten joskus, kun pakarat roikkuvat polvitaipeissa ja nuorempi sukupolvi on varastanut markkinarakoni muna-apajilla. Kun näillä säärillä ja kasvoilla ei enää käännetä edes pystärin surkeimpien luusereiden päitä, on ehkä aika lätkäistä ilmoitus paikallislehden seuranhakupalstalle, ja odotella sormet ristissä josko sieltä tarttuisi joku rikas idiootti uistimeen kiinni.
En ole tainnut nähdä tähän päivään mennessä, kuin ehkä muutaman parisuhteen, joita voisi kuvailla tasapainoisiksi ja edes jotakuinkin terveiksi. Useimmiten noissa pyhissä ja ah, niin iiiihanissa liitoissa jompikumpi osapuoli alistaa aina toista, alkuhuuma vaihtuu pikaisesti verkkari-iltoihin ja kasvavaan vatsakumpuun, eikä kumpaakaan tyyppiä voi (eikä jaksa nähdä), koska tiedossa on vain valitusta siitä, kuinka toinen on aivan mahdoton kumppani.
Olkaa vapaita. Naikaa ympäriinsä. Juokaa jallua niin paljon, että kusette sitä vielä kolme päivää ryyppyretken jälkeen. Jättäkää parisuhteet rumille ja idiootteille, koska heissä ei ole ylipäätään potentiaalia yhtään mihinkään muuhun. Parempaan. Aamen.
sunnuntai 25. syyskuuta 2011
Synneistä rangaistaan
No niin, keskiviikon rappioseikkailujen raportointi viivästyi muutamalla päivällä kiitos keuhkokuumeen, joka kaatoi tämän naisen tiukasti petiin torstaina. Jumala selkeästi rankaisee minua kaikista synneistäni. Tai ehkäpä ruoskaa heilutteleekin itse saatana, tiedä häntä. Jumalaan en enää edes usko, mutta vanha pihtipöksy on aivan varmasti osasyyllisenä tökkimässä minua haureuden teille.
Mutta keskiviikosta siis. Löimme siskon kanssa vetoa, että onnistunko pitämään pöksyt edes yhden illan ajan jalassani. Olin vakaasti sitä mieltä, ettei se tuottaisi minulle mitään ongelmia, olinhan sentään siveellinen neitsyt yli 21 vuotta. Aloittelimme meillä, minä, sisko sekä eräs vanha ystävämme. Join sivistyneesti ainoastaan puoli pulloa punkkua (useimmiten koko pullo tulee huitaistua vauhdikkaammin, kuin ehditte huutaa jaloviina) kun keskustelimme parisuhteiden sairaudesta ja vihasimme yhdessä koko maailmaa. Kahdeksan jälkeen suuntasimme kaatosateessa tämän kaupungin toiseksi parhaan baarin synttärikemuihin. Tarjolla oli hyvää ruokaa ja toki myös sitä itseään; ilmaista viinaa. Join sivistyneesti muutaman oluen sekä pari punkkukolaa, moikkailin tuttuja (taidan tuntea kohta kaikki kaupungin muusikko-, ravintola- ja taiteilijapiirit) ja jorasin jotain satunnaista jenkkibändiä, joka oli saapunut paikalle soittamaan. Tutustuimme jo ennen keikkaa bändin basistiin, Teksasilaiseen stetsonheppuun, joka tuijotteli kylmänviileänä kaukaisuuteen pulisonkejaan hipelöiden. Jossain vaiheessa pääsin sitten päihtymään. Kun meininki hiljeni, kävimme mutkan vakibaarimme patiolla, todetaksemme, ettei siellä ollut yhtään mitään elämää, mikäli humaltunutta, boheemiudellaan karkeloivaa runolupaustamme ja hänen epämääräisiä ystäviään ei lasketa. Olihan siellä myös toki naapurin söpö poika, mutta hän taputteli jonkun ruman röllipeikon persettä, joten sekä minä, että seurueeni päätimme yhteistuumin suunnata takaisin lähtöpisteeseen.
Ja kuinkas sitten kävikään? Tupakkakopissa viereeni istahti tämän randomin jenkkibändin solisti: tatuoitu, vanhempi ja aivan jumalattoman karismaattinen mies. Jutustelimme pari tuntia niitä näitä, ja jossain vaiheessa huomasin istuvani tiukasti tämän miehen syleilyssä hänen haistellessa kaulaani ja kertoessani, että olin koko baarin kaunein nainen. Niin, ihan varmasti. Päädyin sitten muutaman mutkan kautta jatkoille koko bändin kanssa heidän hotelliinsa. Tyhjensimme baarikaappia, söimme suklaata, ja harjoitin ahkerasti humalaisia englannin kielen taitojani selitellen kaikkea turhaa jurrista paskaa musiikista ja elämisen loistokuudesta. Kun muu porukka sitten häipyi riekkumaan toiseen hotellihuoneeseen, päädyimme me, ylläri, tämän amerikkalaisen jumalan lahjan kanssa vällyjen väliin. Siinä vasta oli mies minun makuuni. Valehtelematta elämäni parasta seksiä, ja jos minua pidetään yleensä kyltymättömänä osapuolena, sitä oli myös hän. Selkä tosin huusi seuraavana päivänä hallelujaa, kiitos kaiken akrobaattisen venkoilun, mihin punaviinihumuissani innostuin. Taisin jossain vaiheessa jopa tipahtaa sängyltäkin. Niin, ja bylsimmehän me saunassakin, piilossa tatuoidun rakastajani humalassa remuavia luuseriystäviä.
En paneudu sen tarkemmin yksityiskohtiin, säilön ne tiukasti omaan mieleeni jotta voin herkutella niillä tulevaisuudessa viettäessäni herkkiä hetkiä lelulaatikkoni kanssa, mutta HUH. Miksen minä löydä tuollaisia kavereita useammin, vaan päädyn aina vain harjoittamaan haureutta jonkin saamattoman kahden minuutin ihmeen kanssa?
Viimeinen muistikuvani oli, kun tyypin bändikaverit rymistelivät takaisin huoneeseen, kävivät saunomassa ja tulivat yhteistuumin tekemään helikopteria sänkymme ympärille. Uhkasin purra heiltä kyrvät irti, jos ne tulisivat milliäkään lähemmäs naamaani. Se tehosi. Ilmeisesti näytin siltä, että minä todella tekisin sen. Ja niinhän minä olisin tehnytkin.
Seuraavana aamuna heräsin ja kävelin hyytävässä tuulessa kotiin minimaalisessa hameessani ja punaisissa saappassani. Respan (nais)väki katsoi minua silmiään pyöritellen ja kieliään naksutellen kuin pahaista bändärilutkaa ikään (mitä ehkä hieman olenkin, 75% petikumppaneistani on ollut muusikoita.) Hilasin krapulaisen perseeni tatuoitavaksi, nuokuin hakattavana muutaman tunnin ja vaelsin kotiin sairastamaan. Keuhkokuume on kiva juttu. Mutta oli se sen arvoista. Ehdottomasti. Oi kyllä. Joo. Niin. Oi ja voi. Ja kai se ympärileikattu värkkikin on kerran elämässä testattava.
Bändärihutsu kiittää, kuittaa ja kumartaa poistuakseen viettämään viikoksi hiljaiseloa villasukat jalassa ja keittokulho kourassa. Oi rappioelämä, kuinka sinua jo kaipaankaan.
Mutta keskiviikosta siis. Löimme siskon kanssa vetoa, että onnistunko pitämään pöksyt edes yhden illan ajan jalassani. Olin vakaasti sitä mieltä, ettei se tuottaisi minulle mitään ongelmia, olinhan sentään siveellinen neitsyt yli 21 vuotta. Aloittelimme meillä, minä, sisko sekä eräs vanha ystävämme. Join sivistyneesti ainoastaan puoli pulloa punkkua (useimmiten koko pullo tulee huitaistua vauhdikkaammin, kuin ehditte huutaa jaloviina) kun keskustelimme parisuhteiden sairaudesta ja vihasimme yhdessä koko maailmaa. Kahdeksan jälkeen suuntasimme kaatosateessa tämän kaupungin toiseksi parhaan baarin synttärikemuihin. Tarjolla oli hyvää ruokaa ja toki myös sitä itseään; ilmaista viinaa. Join sivistyneesti muutaman oluen sekä pari punkkukolaa, moikkailin tuttuja (taidan tuntea kohta kaikki kaupungin muusikko-, ravintola- ja taiteilijapiirit) ja jorasin jotain satunnaista jenkkibändiä, joka oli saapunut paikalle soittamaan. Tutustuimme jo ennen keikkaa bändin basistiin, Teksasilaiseen stetsonheppuun, joka tuijotteli kylmänviileänä kaukaisuuteen pulisonkejaan hipelöiden. Jossain vaiheessa pääsin sitten päihtymään. Kun meininki hiljeni, kävimme mutkan vakibaarimme patiolla, todetaksemme, ettei siellä ollut yhtään mitään elämää, mikäli humaltunutta, boheemiudellaan karkeloivaa runolupaustamme ja hänen epämääräisiä ystäviään ei lasketa. Olihan siellä myös toki naapurin söpö poika, mutta hän taputteli jonkun ruman röllipeikon persettä, joten sekä minä, että seurueeni päätimme yhteistuumin suunnata takaisin lähtöpisteeseen.
Ja kuinkas sitten kävikään? Tupakkakopissa viereeni istahti tämän randomin jenkkibändin solisti: tatuoitu, vanhempi ja aivan jumalattoman karismaattinen mies. Jutustelimme pari tuntia niitä näitä, ja jossain vaiheessa huomasin istuvani tiukasti tämän miehen syleilyssä hänen haistellessa kaulaani ja kertoessani, että olin koko baarin kaunein nainen. Niin, ihan varmasti. Päädyin sitten muutaman mutkan kautta jatkoille koko bändin kanssa heidän hotelliinsa. Tyhjensimme baarikaappia, söimme suklaata, ja harjoitin ahkerasti humalaisia englannin kielen taitojani selitellen kaikkea turhaa jurrista paskaa musiikista ja elämisen loistokuudesta. Kun muu porukka sitten häipyi riekkumaan toiseen hotellihuoneeseen, päädyimme me, ylläri, tämän amerikkalaisen jumalan lahjan kanssa vällyjen väliin. Siinä vasta oli mies minun makuuni. Valehtelematta elämäni parasta seksiä, ja jos minua pidetään yleensä kyltymättömänä osapuolena, sitä oli myös hän. Selkä tosin huusi seuraavana päivänä hallelujaa, kiitos kaiken akrobaattisen venkoilun, mihin punaviinihumuissani innostuin. Taisin jossain vaiheessa jopa tipahtaa sängyltäkin. Niin, ja bylsimmehän me saunassakin, piilossa tatuoidun rakastajani humalassa remuavia luuseriystäviä.
En paneudu sen tarkemmin yksityiskohtiin, säilön ne tiukasti omaan mieleeni jotta voin herkutella niillä tulevaisuudessa viettäessäni herkkiä hetkiä lelulaatikkoni kanssa, mutta HUH. Miksen minä löydä tuollaisia kavereita useammin, vaan päädyn aina vain harjoittamaan haureutta jonkin saamattoman kahden minuutin ihmeen kanssa?
Viimeinen muistikuvani oli, kun tyypin bändikaverit rymistelivät takaisin huoneeseen, kävivät saunomassa ja tulivat yhteistuumin tekemään helikopteria sänkymme ympärille. Uhkasin purra heiltä kyrvät irti, jos ne tulisivat milliäkään lähemmäs naamaani. Se tehosi. Ilmeisesti näytin siltä, että minä todella tekisin sen. Ja niinhän minä olisin tehnytkin.
Seuraavana aamuna heräsin ja kävelin hyytävässä tuulessa kotiin minimaalisessa hameessani ja punaisissa saappassani. Respan (nais)väki katsoi minua silmiään pyöritellen ja kieliään naksutellen kuin pahaista bändärilutkaa ikään (mitä ehkä hieman olenkin, 75% petikumppaneistani on ollut muusikoita.) Hilasin krapulaisen perseeni tatuoitavaksi, nuokuin hakattavana muutaman tunnin ja vaelsin kotiin sairastamaan. Keuhkokuume on kiva juttu. Mutta oli se sen arvoista. Ehdottomasti. Oi kyllä. Joo. Niin. Oi ja voi. Ja kai se ympärileikattu värkkikin on kerran elämässä testattava.
Bändärihutsu kiittää, kuittaa ja kumartaa poistuakseen viettämään viikoksi hiljaiseloa villasukat jalassa ja keittokulho kourassa. Oi rappioelämä, kuinka sinua jo kaipaankaan.
tiistai 20. syyskuuta 2011
We look good together
Rappiovapaa elämäni kesti tasan kaksi päivää. Tai no jos ihan tarkkoja ollaan, niin ei edes sitä. Löysin itseni eilen iltavuoron jälkeen jostain käsittämättömästä syystä kittaamasta euron hanaolvia erään paikallisen räkälän tiskiltä parin italiaanon, siskon ja vanhan tutun sekä uuden ystävän kanssa. Ei olisi todellakaan kannattanut. Rahaa meni, heräsin säälittävän pikkupojan vierestä verisistä lakanoista ja näytän tänään erehdyttävästi Tuksun ja Mervi Tapolan rakkauslapselta.
Jatkot. Opinkohan IKINÄ, ettei niistä seuraa koskaan mitään hyvää? Ja kuinka saatanan tuiterissa sitä pitää olla, että unohtaa kärsivänsä taas niistä kuukauden hilpeimmistä päivistä, jotka myös hilloviikkoina tunnetaan. Joimme konjakkia, kuuntelimme musiikkia, häiriköimme naapureita (jätin sentään erittäin tyylikkään "Haistakaa kaikki vittu"-lapun ulko-oveemme) ja panin sitten vielä verisellä revallani jotain turhaa ja täydellisen randomia jannua, joka oli kaiken hyvän lisäksi vielä ennen eilistä menkkafestiämme neitsyt. Tyypistä kertoo aika paljon, että onnistuin vierittämään verieritteeni karpalokortsun syyksi ("... siitä irtoaa varmaan väriä, öhöm.") Mutta miksi tein sen, MIKSI, OI MIKSI? Ei olisi pitänyt. En kuitenkaan osaa edes hävetä, lähinnä naurattaa. Pitäisi varmaan ottaa itseä niskasta kiinni, lopettaa juominen, polttaminen ja paneskeleminen, iskeä joku autonasentaja, pyöräyttää pari mukulaa ja hommata rivitalonpätkä jostain keskeltä ei mitään.
Joku saatanan hiekkapillu soitti yöllä poliisitkin. Neljästä ihmisestä ei varmasti lähde niin helvetisti meteliä, että sinivuokot pitäisi kilauttaa paikalle. Tunnetustihan on aivan suunnatoman vaikeaa kävellä portaat alas/ylös, soittaa remukämpän ovikelloa ja käskeä porukan tukkia turpansa. Itse ainakin tekisin niin, jos jaksaisin häiriintyä naapureiden reuhaamisesta. Korvatulpat ovat kerrostalossa aika pop.
Joku voisi nyt tulla moppaamaan nuo veriroiskeet lattialta ja kustantaa minulle visiitin plastiikkakirurgille silmäpussien poistoon. Näillä silmäpusseilla (joita voisi kyllä nimittää jo silmäteltoiksi.. tai laskuvarjoiksi... tai tai tai) voisi lähteä vaikka melontaretkelle. Seinästäkin löytyy tyylikäs, verinen kädenjälki, kun en näköjään osaa pitää pöksyjä jalassa edes suoltaessani verta alaputkistosta. Meininki alkaa olla kuin juoppohullun päiväkirjasta. Pitäisi varmaan tehdä leidiversio kyseisistä kirjoista, jotta koko maailma voisi jakaa rappioretkeni kanssani.
Saapa nähdä, mitä huomisestakin taas tulee. Punkkupullo ja konjakinjämät odottavat jo pöydällä korkkaajaansa, kaapista löytyy uusi, jumalainen mekko ja pitihän sitä sitten ostaa vielä koruja ja kengätkin. Onneksi palkkapäivään on enää 15 päivää. Torstaina on varmaan erittäin ihanaa napottaa kello 11 tatuoitavana massiivisessa krapulassa, yrjöä hiuksissa ja edellisen illan ripsarit poskilla. Mutta ehkäpä yllätänkin huomenna kaikki ja nautin alkoholia kohtuudella ja sivistyneesti.
HAHAHAHHAHA. HAAAHAHAHAHHA. Ha. Haa. Joo ei.
Jatkot. Opinkohan IKINÄ, ettei niistä seuraa koskaan mitään hyvää? Ja kuinka saatanan tuiterissa sitä pitää olla, että unohtaa kärsivänsä taas niistä kuukauden hilpeimmistä päivistä, jotka myös hilloviikkoina tunnetaan. Joimme konjakkia, kuuntelimme musiikkia, häiriköimme naapureita (jätin sentään erittäin tyylikkään "Haistakaa kaikki vittu"-lapun ulko-oveemme) ja panin sitten vielä verisellä revallani jotain turhaa ja täydellisen randomia jannua, joka oli kaiken hyvän lisäksi vielä ennen eilistä menkkafestiämme neitsyt. Tyypistä kertoo aika paljon, että onnistuin vierittämään verieritteeni karpalokortsun syyksi ("... siitä irtoaa varmaan väriä, öhöm.") Mutta miksi tein sen, MIKSI, OI MIKSI? Ei olisi pitänyt. En kuitenkaan osaa edes hävetä, lähinnä naurattaa. Pitäisi varmaan ottaa itseä niskasta kiinni, lopettaa juominen, polttaminen ja paneskeleminen, iskeä joku autonasentaja, pyöräyttää pari mukulaa ja hommata rivitalonpätkä jostain keskeltä ei mitään.
Joku saatanan hiekkapillu soitti yöllä poliisitkin. Neljästä ihmisestä ei varmasti lähde niin helvetisti meteliä, että sinivuokot pitäisi kilauttaa paikalle. Tunnetustihan on aivan suunnatoman vaikeaa kävellä portaat alas/ylös, soittaa remukämpän ovikelloa ja käskeä porukan tukkia turpansa. Itse ainakin tekisin niin, jos jaksaisin häiriintyä naapureiden reuhaamisesta. Korvatulpat ovat kerrostalossa aika pop.
Joku voisi nyt tulla moppaamaan nuo veriroiskeet lattialta ja kustantaa minulle visiitin plastiikkakirurgille silmäpussien poistoon. Näillä silmäpusseilla (joita voisi kyllä nimittää jo silmäteltoiksi.. tai laskuvarjoiksi... tai tai tai) voisi lähteä vaikka melontaretkelle. Seinästäkin löytyy tyylikäs, verinen kädenjälki, kun en näköjään osaa pitää pöksyjä jalassa edes suoltaessani verta alaputkistosta. Meininki alkaa olla kuin juoppohullun päiväkirjasta. Pitäisi varmaan tehdä leidiversio kyseisistä kirjoista, jotta koko maailma voisi jakaa rappioretkeni kanssani.
Saapa nähdä, mitä huomisestakin taas tulee. Punkkupullo ja konjakinjämät odottavat jo pöydällä korkkaajaansa, kaapista löytyy uusi, jumalainen mekko ja pitihän sitä sitten ostaa vielä koruja ja kengätkin. Onneksi palkkapäivään on enää 15 päivää. Torstaina on varmaan erittäin ihanaa napottaa kello 11 tatuoitavana massiivisessa krapulassa, yrjöä hiuksissa ja edellisen illan ripsarit poskilla. Mutta ehkäpä yllätänkin huomenna kaikki ja nautin alkoholia kohtuudella ja sivistyneesti.
HAHAHAHHAHA. HAAAHAHAHAHHA. Ha. Haa. Joo ei.
maanantai 19. syyskuuta 2011
Rappionaisen prologi
Minä en ole mikään perinteinen nainen. Tyttö. Nainen. Päättäkää itse kumpi. Poltan ketjussa, puhun ja räkätän kuin viskibassoinen harakka ja juon lähes miehen kuin miehen pöydän alle. Hoipun harva se ilta kotiin korkeissa koroissani, majoneesit poskilla ja huulipunaa hampaissa. Toisinaan herään jonkun kammottavan miehentekeleen vierestä, useimmiten kuitenkaan en.
Minun kaupunkini on saatanan pieni paikka. Samat naamat, samat baarit ja aina ne samat helvetin sotkut. Tässä kaupungissa ei voi edes pieraista, ilman että seuraavana päivänä juoruiltaisiin, kuinka Ritu paskansi housuun keskellä kaupunkia. Oikea nimeni ei siis ole Ritu, ja kotikaupunkinikin pysyköön toistaiseksi ainoastaan omana tietonani. En ole myöskään alkoholisti, narkkari tai huora. Olen nuori, hehkeä heitukka, joka tykkää juoda, naida ja bailata. Tämä ei ole myöskään ensimmäinen blogini. Aiemmat blogit ovat olleet sitä samaa vanhaa sontaa ihmissuhteiden, elämän ja kaikkien asioiden pelkäämisen vaikeudesta. Päätinkin siis tänään, että rappioelämä ja viinanhuuruinen alter egoni ansaitsevat ihka oman bloginsa, jonne voin sunnuntaivapinoissani kirjoittaa, kuinka sitä tuli taas törttöiltyä, juotua liian monta tequilaa ja jorattua paikallisessa yökerhossa puoli persettä paljaana. Lämpimän kusen lailla selkää pitkin valuva morkkis on parhaimmillaan jaettuna.
Minä en ole mikään bimbo, rupsahtanut pubiruusu tai amisritsa, joka viettää vapaailtansa bilistelemällä paikallisen marketin parkkipaikalla ja jakelee römpsäänsä lippatukille bimmerin takapenkillä. Olen älykäs nuori nainen. Kaunis, karismaattinen. Pitkä ja jämäkkäsäärinen, tatuoitu ja leijonanharjainen huulipuna-addikti. Tähtään elämässäni korkealle, eikä nykyinen päivätyöni ole todellakaan lähelläkään sitä, mitä tahdon loppuelämäni tehdä. Mutta se siitä, se niistä faktoista, siirytään siihen vaiheeseen, joka antaa teille luvan ja oikeuden kokea myötähäpeää puolestani. Tai ehkä saan osakseni sympatiaa, empatiaa ja paheksuntaa. Kaikki kelpaa.
Olen ollut putkassa. Olen tapellut humalassa, herännyt vieraasta paikasta, nainut ja pussaillut rumia miehiä, oksentanut kadulle ja kontannut kotiin. Siinä ei ole mitään tyylikästä. Häpeäisin itseäni ja pahimpia jurrihölmöilyjäni, jos osaisin. Olen kuitenkin todennut, ettei asioita kannata katua ja infernaalisessa häpeässä kieriskely ei auta seuraavana päivänä enää yhtään mitenkään mihinkään.
Koin vasta pari viikkoa sitten ensimmäisen erittäin epämiellyttävän yhden illan juttuni. Onhan noita satunnaisia panoja ollut aiemminkin, mutta kyseinen manaatti veti kyllä hirveydessään kevyesti pohjat. Tyyppi tarttui matkaan lähi(vaki)baarini terassilta valomerkin jälkeen, mikä itsessään kertonee jo aika paljon humalani asteesta sekä sen hetkisestä mielentilastani. Siinä vaiheessa iltaa (ja panetusta) miesmaulla tai miehen ulkonäöllä ei ole oikeastaan mitään merkitystä. Riittää, että patukka löytyy ja sitä osaa käyttää edes jotenkin. Mutta niin, tylsää seksiä ja surkea suoritus, ja kaiken kruunasi että mies oli OIKEASTI aivan helvetin hirveä. Kaljuuntuva, lihava ja aivan liian vanha. Rumat vaatteet ja ruma naama. Ja kaikkein surullisinta oli, että tyyppi halusi vielä pussailla ja halailla aamulla. Hyi helvetti. Missä vaiheessa miehiltä katosi se primitiivinen pakenemisvietti, jonka pitäisi nousta pintaan heti aamun ensimmäisen huuruisen ajatuksen mukana? Ei satunnaisen jurripanon kanssa jäädä kuhertelemaan aamulla, vaan ovesta luikitaan ulos heti kun tilanne sen sallii. Irvistellen ja kuvotuksesta kakoen jouduin soittamaan feikkipuhelun ja ilmoittamaan sängyssäni haisevalle merinorsulle, että vanhempani saapastelevat kahville muutaman minuutin sisällä, ja tyypin olisi parempi painella pihalle ja vähän äkkiä.
".. Vaihdetaanko numeroita?"
Arvatkaa kahdesti, mitä vastasin.
Nyt vietän seesteistä hiljaiseloa jonkin aikaa. Olin tiistaina aivan helvetin jurrissa ja pöllyssä. Keskiviikkona olin jälleen helvetin jurrissa ja pöllyssä. Torstaina krapuloin töissä, ja päätin, etten juo enää ikinä. Viikonlopun vietin pitkästä aikaa mökillä perheeni kanssa. Kotiviinikännit ja aivan liikaa kaljaa, sekä tupakoideni seasta löytynyt ganjaylläri. Niin, ja tämä seesteinen hiljaiseloni kestää mitä suurimmalla todennäköisyydellä tasan kaksi päivää, koska lompakostani löytyy kutsu paikallisen rokkiluolan synttäribileisiin. Ja sinnehän ON mentävä, kiitos kolmen, pienen sanan: ilmaisen viinan bileet. Rappiolla tavataan!
Minun kaupunkini on saatanan pieni paikka. Samat naamat, samat baarit ja aina ne samat helvetin sotkut. Tässä kaupungissa ei voi edes pieraista, ilman että seuraavana päivänä juoruiltaisiin, kuinka Ritu paskansi housuun keskellä kaupunkia. Oikea nimeni ei siis ole Ritu, ja kotikaupunkinikin pysyköön toistaiseksi ainoastaan omana tietonani. En ole myöskään alkoholisti, narkkari tai huora. Olen nuori, hehkeä heitukka, joka tykkää juoda, naida ja bailata. Tämä ei ole myöskään ensimmäinen blogini. Aiemmat blogit ovat olleet sitä samaa vanhaa sontaa ihmissuhteiden, elämän ja kaikkien asioiden pelkäämisen vaikeudesta. Päätinkin siis tänään, että rappioelämä ja viinanhuuruinen alter egoni ansaitsevat ihka oman bloginsa, jonne voin sunnuntaivapinoissani kirjoittaa, kuinka sitä tuli taas törttöiltyä, juotua liian monta tequilaa ja jorattua paikallisessa yökerhossa puoli persettä paljaana. Lämpimän kusen lailla selkää pitkin valuva morkkis on parhaimmillaan jaettuna.
Minä en ole mikään bimbo, rupsahtanut pubiruusu tai amisritsa, joka viettää vapaailtansa bilistelemällä paikallisen marketin parkkipaikalla ja jakelee römpsäänsä lippatukille bimmerin takapenkillä. Olen älykäs nuori nainen. Kaunis, karismaattinen. Pitkä ja jämäkkäsäärinen, tatuoitu ja leijonanharjainen huulipuna-addikti. Tähtään elämässäni korkealle, eikä nykyinen päivätyöni ole todellakaan lähelläkään sitä, mitä tahdon loppuelämäni tehdä. Mutta se siitä, se niistä faktoista, siirytään siihen vaiheeseen, joka antaa teille luvan ja oikeuden kokea myötähäpeää puolestani. Tai ehkä saan osakseni sympatiaa, empatiaa ja paheksuntaa. Kaikki kelpaa.
Olen ollut putkassa. Olen tapellut humalassa, herännyt vieraasta paikasta, nainut ja pussaillut rumia miehiä, oksentanut kadulle ja kontannut kotiin. Siinä ei ole mitään tyylikästä. Häpeäisin itseäni ja pahimpia jurrihölmöilyjäni, jos osaisin. Olen kuitenkin todennut, ettei asioita kannata katua ja infernaalisessa häpeässä kieriskely ei auta seuraavana päivänä enää yhtään mitenkään mihinkään.
Koin vasta pari viikkoa sitten ensimmäisen erittäin epämiellyttävän yhden illan juttuni. Onhan noita satunnaisia panoja ollut aiemminkin, mutta kyseinen manaatti veti kyllä hirveydessään kevyesti pohjat. Tyyppi tarttui matkaan lähi(vaki)baarini terassilta valomerkin jälkeen, mikä itsessään kertonee jo aika paljon humalani asteesta sekä sen hetkisestä mielentilastani. Siinä vaiheessa iltaa (ja panetusta) miesmaulla tai miehen ulkonäöllä ei ole oikeastaan mitään merkitystä. Riittää, että patukka löytyy ja sitä osaa käyttää edes jotenkin. Mutta niin, tylsää seksiä ja surkea suoritus, ja kaiken kruunasi että mies oli OIKEASTI aivan helvetin hirveä. Kaljuuntuva, lihava ja aivan liian vanha. Rumat vaatteet ja ruma naama. Ja kaikkein surullisinta oli, että tyyppi halusi vielä pussailla ja halailla aamulla. Hyi helvetti. Missä vaiheessa miehiltä katosi se primitiivinen pakenemisvietti, jonka pitäisi nousta pintaan heti aamun ensimmäisen huuruisen ajatuksen mukana? Ei satunnaisen jurripanon kanssa jäädä kuhertelemaan aamulla, vaan ovesta luikitaan ulos heti kun tilanne sen sallii. Irvistellen ja kuvotuksesta kakoen jouduin soittamaan feikkipuhelun ja ilmoittamaan sängyssäni haisevalle merinorsulle, että vanhempani saapastelevat kahville muutaman minuutin sisällä, ja tyypin olisi parempi painella pihalle ja vähän äkkiä.
".. Vaihdetaanko numeroita?"
Arvatkaa kahdesti, mitä vastasin.
Nyt vietän seesteistä hiljaiseloa jonkin aikaa. Olin tiistaina aivan helvetin jurrissa ja pöllyssä. Keskiviikkona olin jälleen helvetin jurrissa ja pöllyssä. Torstaina krapuloin töissä, ja päätin, etten juo enää ikinä. Viikonlopun vietin pitkästä aikaa mökillä perheeni kanssa. Kotiviinikännit ja aivan liikaa kaljaa, sekä tupakoideni seasta löytynyt ganjaylläri. Niin, ja tämä seesteinen hiljaiseloni kestää mitä suurimmalla todennäköisyydellä tasan kaksi päivää, koska lompakostani löytyy kutsu paikallisen rokkiluolan synttäribileisiin. Ja sinnehän ON mentävä, kiitos kolmen, pienen sanan: ilmaisen viinan bileet. Rappiolla tavataan!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
