Pahoitteluni pitkällisestä hiljaisuudesta. Rappioelämä on lähtenyt aivan lapasesta, joten eipä tuota ole ollut aikaa edes istahtaa koneelle kirjoittamaan. Pikkujouluja, synttäreitä, keikkoja ja yleisestikin kaikkia mahdollisia kissanristiäisiä on ollut taas hieman liikaakin, ja olotila onkin sitten taas sen mukainen.
En ole saanut seksiä kahteen viikkoon. Minun mittapuullani se on helvetillisen pitkä aika. Eilen minulla OLI mahdollisuus vaakamamboon, mutta itkukänneissään kotiin kompuroiva asuintoverini pilasi sitten senkin. Mikään ei latista eroottista hekumaa paremmin, kuin jurrinen emäntä joka ulvoo lakanoissaan, kuinka kukaan ei koskaan tule rakastamaan häntä. Onneksi on aina vanha ja uskollinen Javier, tuo vibraattoreista jaloin. Sain humaloissani niin järisyttävän orgasmin, että hyvä jos kykenin kävelemään sen jälkeen parvekkeelle asti tupakalle. Pakko sinne silti oli toikkaroida vapisevin jaloin, koska mikään ei ole parempaa, kuin orgasmin jälkeinen savuke. Tai no ehkä se itse orgasmi on kuitenkin parempi.
Eipä sillä, seksikumppaneiden määrä sen kuin kasvaa. Seitsemäntoista miestä ja yksi nainen. Vielä on kuitenkin (onneksi?) matkaa siihen, että olen koeajanut kaikki tämän kaupungin potentiaaliset (ja paremman puutteessa myös ne vähemmän potentiaaliset) kaksilahkeiset. Niin paljon peniksiä, niin vähän aikaa.
Pari viikkoa sitten sitä seksiä kyllä riitti. Viikon teemana olivat selkeästi vetäytyvät hiusrajat ja lerpahtaneet munat. Jollen vallan väärin muista, niin taisin panna paukutella kolmea eri miestä. Yksi ei ollut viitsinyt edes käydä pesulla, vaikka osasi varmastikin uumoilla, että saatan sukeltaa kiimoissani hänen rumiin tuulihousuihinsa. Siinä sitä sitten lerssiä nieluuni upottaessani mietin, että miksi helvetissä tyypillä oli kyrvässään VESSAPAPERIA? Yritäppä siinä sitten esittää, että jee kivaa on ja tekee mieli, kun saa silmät vetistäen nieleskellä vessa_VITUN_paperia. Jotain rajaa sentään. Itse sentään pesaisen tuheroni joka kerta, kun uumoilen, että tarjolla saattaisi olla jonkinlaisia lemmenleikkejä.
Subuskeittariakin kävin vielä kiksauttamassa pari kertaa, minkä jälkeen ilmoitin erittäin asiallisesti jurrisella tekstiviestillä, että se homma oli sitten siinä, eikä allekirjoittanutta kiinnosta enää nähdä hänen rumaa pärstäänsä tai hintelää persettään. Kolmas puolikalju lerppamuna olikin sitten jo suhteellisen surullinen tapaus. Ei mikään ruma mies, mutta.... Säälittävä. Heppu on parikymppinen ja lähes kalju. Ei kaljuuntumisessa mitään vikaa ole, jos senkin osaa hoitaa tyylillä. En tajua miksi sinne päälaelle pitää jättää väkisin ne viimeiset haituvat sojottamaan, kun voisi vain vetää kerralla sen letin pois. Siten kukaan ei edes huomaisi, että hiusraja vetäytyy raivoisaa vauhtia kohti takaraivoa. Mutta palatakseni asiaan; kun tämä auervaara sitten humalaisen yön jälkeen päätti alkaa vielä aamulla ujuttamaan sormiaan kohti pyhintäni, niin hän tärisi. Siis ihan oikeasti tärisi. Tiedänhän minä, että olen upea paketti ja pilluni on puhdasta kultaa, mutta ei sitä nyt sentään tarvi panikoida niin paljon, että näpit tärisevät kuin rapajuopolla krapulassa konsanaan.
Tiedä sitten olinko itse seksuaalisesti jotenkin alavireessä tuolloin, mutta yksikään noista kolmesta kaverista ei onnistunut hoitamaan hommaansa loppuun asti. En saanut orgasmia, enkä yhtäkään heistä edes tulemaan, helvetti sentään. Ja minä olen sentään mestari siinä hommassa. Tämän naisen suu, häpy, kädet ja perse saavat miehet suorastaan suihkuamaan. Aina ei voi kuitenkaan voittaa, sanoi varmaan jo Hitler aikoinaan. Turha sitä on edes yrittää esittää, että leijailee jossain nautinnon huipulla, kun mies jyystää takaapäin puolikovalla munalla. Ehkä aiheutan miehille suorituspaineita, en tiedä, enkä jaksa edes ajatella.
Tiistaina podin maailman kammottavinta krapulaa. Kuuden päivän ryyppyputki on liikaa jopa minulle. En kyennyt nousemaan sängystä ylös ennen iltapäivää, ja kun yritin sytyttää tupakan, vapisivat käteni niin pahasti, että sekä tikkuaski että rööki tipahtivat suorinta tietä parvekkeelta alas. Olin maanantaina niin jumalattoman jurrissa ja pilvessä, että kun lopulta hortoilin kotiin, nukahdin siihen asentoon, mihin ulkotamineissani ensimmäiseksi rojahdin. En opi varmaan ikinä, ettei kannattaisi poltella wanhaa kunnon jazztupakkaa, jos alla on jo keskimäärin kolmen promillen humala. Paikalla sattui olemaan vielä naapurirapun söpöliinikin, joka hiveli taas hellästi kitaraa ja lauloi tiensä suoraan pikimustaan sydämeeni. Tyyppi voisi joskus kyllä hivellä minuakin samalla tavalla. Mutta eipä siinä, olin varmasti erittäin hemaiseva ja tyylikäs näky nuokkuessani itsekseni hymyillen (ja silmäpussit maata viistäen) lähes kaksi tuntia paikoillani, puhumatta yhtään mitään. Lopulta sain mongerrettua ilmoille sen verran vokaaleja ja konsonantteja, että pyysin naapurin poikaa antamaan minulle lasin vettä. Vaati kaiken keskittymiskykyni, että sain lopulta kammettua itseni ylös siitä korituolista, johon olin perseeni läsäyttänyt. Luulin ihan oikeasti sulaneeni siihen kiinni. Olin niin sekaisin, että olin myös erittäin varma, että kuolen.
Morkkis ja ahdistus. Voisi ehkä lopettaa juomisen. Tai no ei, ensi viikonloppunakin on rientoja siellä, täällä ja tuolla. Sitä paitsi, juominen on hauskaa. Samaten tupakointi. Ja seksi. Ja kai minä jollain tapaa nautin myös siitä krapulaisesta ahdistuksesta, kun moisen olotilan kerta toisensa jälkeen itselleni hankin.
Jospa sitä ottaisi missioksi saada munaa sitten ensi viikonloppuna. Puutostila alkaa olla jo niin pitkällä, että lähes kyrpä kuin kyrpä kelpaisi. Herään varmaan sunnuntaiaamuna jonkun tuppikullisen setämiehen vierestä. Sitä odotellessa.
sunnuntai 11. joulukuuta 2011
tiistai 15. marraskuuta 2011
Something smells fishy.
Kerron teille kaikille salaisuuden. Vielä seitsemän kuukautta sitten olin neitsyt. KYLLÄ, ihka oikea neitsyt. Ei ollut tämän naaraan immenkalvoa paukuteltu, eikä haureuden temppelissäni ollut käynyt yhtään mitään tai ketään, vibraattorejani lukuun ottamatta (Javier on edelleenkin elämäni suuri rakkaus.) Siksi libidoni kai onkin jatkuvasti näin ylivirittyneessä tilassa, koska vietin reilut 21 vuotta elämästäni jalat tiukasti ristissä. Olisi varmaan vain pitänyt antaa mennä aivan suosiolla heti, kun panetuksen demoni otti ensimmäisen kerran minusta vallan.
Viime viikolla seksisaldoni oli päivien osalta 4/7. En siis voi valittaa, vaikka vagina hieman jo huutaakin hallelujaa. Keskiviikko oli kyllä absurdiudessaan jopa minunkin sekopäiseen elämääni hyllä ehkä hivenen liikaa, jos ja kun päädyin johdattamaan buduaariini naisen, jonka parisuhteen olin jalluisessa kiimassani onnistunut rikkomaan pari viikkoa aiemmin, harrastamalla jurrilempeä hänen epämääräisen poikaystävänsä kanssa. Ja koska naisethan tunnetusti vihaavat toisiaan niin suunnattomasti, päädyimme me, kaksi poikkeuksellisen älykästä yksilöä, ruotimaan tapahtunutta muutaman (kymmenen) tuopin äärelle. Yksi asia johtikin sitten melkoisella vauhdilla toiseen, ja tulipa sitten vihdoin maistettua sitä tuheroakin.
Kun typykän römpsä sitten aamuyön pimeinä tunteina hivuttautui kohti kasvojani, kohtasi tätä paikallisen kalastajasuvun kruununjalokiveä tutuhko aromi. Olen aina ajatellut, että tämä "PILLU HAISEE KALALTA"-hokema on vain osa kaksilahkeisten paskaa internethuumoriprovoilua (vert. näihin huonoihin huumoripläjäyksiin, että naisen paikka on pelkästään keittiössä), mutta totesin, että asialla tosiaan ON jonkinlaista totuuspohjaa. Liekö sitten silakkamaiseen lemahdukseen syynä se, että tyttö ei ollut tosiaankaan mikään petite tapaus, ja taustalla oli vielä kuuden tunnin juomisen humalahiki, mutta kyllä siinä tilanteessa naama vääntyi kauhistuneeseen irvistykseen ja sieraimet löivät itsensä takalukkoon.
En minä haise kalalta. Ainakaan tietääkseni. Ei sillä, että hörpötintäni niin aktiivisesti haistelisin (tai maistelisin), mutta kyllä kai sen lemahduksen erottaisi ainakin siinä vaiheessa, kun kiskoo kolmen promillen humalassa epätoivoisesti persvakoon jumahtaneita stringejä pois jalastaan pää haarojen tasolla hervottomana roikkuen. Toki olen joskus omia kiimaliimojani maistellut, mutta kukapa sitä ei olisi joskus harrastanut. Tai ehkä olen vain poikkeuksellisen utelias yksilö. Palatakseni nyt kuitenkin tuohon keskiviikkoiseen seikkailuuni merenelävien maailmassa, niin en minä valita. Olen aina tahtonut olla naisen kanssa, ja nyt kun vihdoin tein sen, tajusin, kuinka suunnattomasti sitä vanhaa kunnon lihapatukkaa rakastan. Ei se dildo, doubleheader, sormet tai kieli penistä korvaa. Kyrpä on aina kyrpä, ja tuntuu niin julmetun hyvältä, ettei ihmekään että panetus on kohdallani maksimaalista käytännössä 24/7.
Kyllähän minä sitä kyrpääkin viime viikolla sain, melkein tarpeeksi asti. Perjantaina nappasin matkaani kolme vuotta nuoremman rastakaverin, joka osoittautui vällyjen välissä varsinaiseksi jumalan (tai saatanan) lahjaksi naisille. Sain varmaan kahdeksan orgasmia ja tyhjensimme öisen, aamuisen ja iltapäiväisen sessiomme tuoksinassa kortsuvarantoni sen verran vähäisiksi, että jouduin kärkkymään jo ennen kahtatoista krapulaisena läheisen räkispuiston nakkikopin ikkunan takana, saadakseni lisää kumiukkoja lemmenleikkeihimme. Nestepitoinen sinkkuelämä on useimmiten melkoista arpapeliä, ainakin mitä munajahtiin tulee. Useimmiten käsipuoleen tarttuu joku semipaska/surkea pano, jota ei todellakaan huvita katsella enää aamun kelmeinä tunteina. Ja sitten taas... Perjantaina mieleni teki huutaa BINGO, joka kerta kun tyyppi onnistui yllättämään taidokkuudellaan.
Lauantai. Liikaa olutta, jatkot, pitsaa, hihittelyä ja läpinäkyvää heruttelua. Lopputuloksena päädyin petiin ystäväni kämppiksen kanssa, joka on kyllä ihan söpö, mutta siihen se jääkin. Bonusyllärinä tyypin tuulihousujen (... älkää edes kysykö) kätköistä löytyi kyllä varsin jäätävän kokoinen mötykkä, ja plussana tai miinuksena mainittakoon, että tyyppi olisi jaksanut jatkaa humalatilansa ansiosta tuntitolkulla. Mikä siinä on, että jossain siinä panetuksen ja lerpahtaneen munan välimaastossa miehillä koittaa tämä ikijyystämisen maaginen hetki. Virtaa riittää, mutta spermaa ei heru. Ei siinä auta, kuin viheltää jossain vaiheessa peli poikki, vaikka sitten olisikin kaltaiseni ikikiimainen heitukka. Siitä kaverista kyllä huomasi, että aiemmat seksikokemukset rajoittuivat lähes yksinomaan barely legal-tasolle, kun suutelun seurauksena puoli naamaa oli kuolan peitossa ja tyyppi luuli, että liskomaisesti vipeltävässä kielessä on jotain, joka saa naiset villeiksi himosta.
Ja sitten koitti sunnuntai. Keskiviikkoinen saksisiskoni houkutteli minua oluelle, lupautuen tarjoamaan pari. Minähän en ilmaisesta kaljasta kieltäydy koskaan, joten juomiseksihan se sitten meni. Mallashuuruisten seikkailujeni seurauksena päädyin jameille kantabaariini, jossa törmäsin myös muutaman viikon takaiseen panoon, jonka alunperin bongasin tuhannen tuubassa samaisen baarin narikasta (jep, narikasta. Vaihdoimme tuolloin pari sanaa ja lähdimme naimaan. Olen niin vaikea.) Seksihommiksihan sekin sitten meni. Pitäisi kyllä pysytellä siitä hyypiöstä kaukana, vaikka tyyppi kohtalaisen hyvä pano onkin. Erehdyin ensikohtaamisemme jälkimainingeissa antamaan hänelle oikean puhelinnumeroni, ja tyyppi jaksoikin sitten pommittaa minua pari viikkoa kymmenen puhelun päivätahdilla. Mikähän siinä on, että saan kaikki pahimmat hyypiöt aina perääni? Tokihan minä tiedän, että hyvä seksi ja loistopillu sekoittaa pojan kuin pojan pään, mutta rajansa kaikella. Ei sitä pelkän pinden kanssa pistetä pystyyn sitä punaista tupaa ja perunamaata. Turha siellä vällyjenkään välissä on hokea, että olen paras pano IKINÄKOSKAAN AAAH, koska tiedän, että sitä samaa mantraa hoetaan jokaiselle naiselle, joka haaransa sattuu avaamaan.
Minä kyllä olen hyvä pano, tiedän sen. Taipuisa, tiukka, kokeilunhaluinen, aktiivinen, fyysisesti hyväkuntoinen. Tykkään kun minua pannaan hellästi tai rajusti, jyystetään perseeseen tai saan upottaa peniksen nieluuni. Tykkään oikeastaan kaikesta. Miesten perseitä en kyllä lähtisi nuolemaan. Jos pitäisi valita kuvottavin asia maailmassa, olisi se heittämällä kyllä miehinen, karvainen persereikä. Hyi saatana.
Olen suhteellisen varma, että tulen kuolemaan jotakuinkin näin. Tai noin. Tyylikästä jatkumoa tyylikkäälle elämälle.
Viime viikolla seksisaldoni oli päivien osalta 4/7. En siis voi valittaa, vaikka vagina hieman jo huutaakin hallelujaa. Keskiviikko oli kyllä absurdiudessaan jopa minunkin sekopäiseen elämääni hyllä ehkä hivenen liikaa, jos ja kun päädyin johdattamaan buduaariini naisen, jonka parisuhteen olin jalluisessa kiimassani onnistunut rikkomaan pari viikkoa aiemmin, harrastamalla jurrilempeä hänen epämääräisen poikaystävänsä kanssa. Ja koska naisethan tunnetusti vihaavat toisiaan niin suunnattomasti, päädyimme me, kaksi poikkeuksellisen älykästä yksilöä, ruotimaan tapahtunutta muutaman (kymmenen) tuopin äärelle. Yksi asia johtikin sitten melkoisella vauhdilla toiseen, ja tulipa sitten vihdoin maistettua sitä tuheroakin.
Kun typykän römpsä sitten aamuyön pimeinä tunteina hivuttautui kohti kasvojani, kohtasi tätä paikallisen kalastajasuvun kruununjalokiveä tutuhko aromi. Olen aina ajatellut, että tämä "PILLU HAISEE KALALTA"-hokema on vain osa kaksilahkeisten paskaa internethuumoriprovoilua (vert. näihin huonoihin huumoripläjäyksiin, että naisen paikka on pelkästään keittiössä), mutta totesin, että asialla tosiaan ON jonkinlaista totuuspohjaa. Liekö sitten silakkamaiseen lemahdukseen syynä se, että tyttö ei ollut tosiaankaan mikään petite tapaus, ja taustalla oli vielä kuuden tunnin juomisen humalahiki, mutta kyllä siinä tilanteessa naama vääntyi kauhistuneeseen irvistykseen ja sieraimet löivät itsensä takalukkoon.
En minä haise kalalta. Ainakaan tietääkseni. Ei sillä, että hörpötintäni niin aktiivisesti haistelisin (tai maistelisin), mutta kyllä kai sen lemahduksen erottaisi ainakin siinä vaiheessa, kun kiskoo kolmen promillen humalassa epätoivoisesti persvakoon jumahtaneita stringejä pois jalastaan pää haarojen tasolla hervottomana roikkuen. Toki olen joskus omia kiimaliimojani maistellut, mutta kukapa sitä ei olisi joskus harrastanut. Tai ehkä olen vain poikkeuksellisen utelias yksilö. Palatakseni nyt kuitenkin tuohon keskiviikkoiseen seikkailuuni merenelävien maailmassa, niin en minä valita. Olen aina tahtonut olla naisen kanssa, ja nyt kun vihdoin tein sen, tajusin, kuinka suunnattomasti sitä vanhaa kunnon lihapatukkaa rakastan. Ei se dildo, doubleheader, sormet tai kieli penistä korvaa. Kyrpä on aina kyrpä, ja tuntuu niin julmetun hyvältä, ettei ihmekään että panetus on kohdallani maksimaalista käytännössä 24/7.
Kyllähän minä sitä kyrpääkin viime viikolla sain, melkein tarpeeksi asti. Perjantaina nappasin matkaani kolme vuotta nuoremman rastakaverin, joka osoittautui vällyjen välissä varsinaiseksi jumalan (tai saatanan) lahjaksi naisille. Sain varmaan kahdeksan orgasmia ja tyhjensimme öisen, aamuisen ja iltapäiväisen sessiomme tuoksinassa kortsuvarantoni sen verran vähäisiksi, että jouduin kärkkymään jo ennen kahtatoista krapulaisena läheisen räkispuiston nakkikopin ikkunan takana, saadakseni lisää kumiukkoja lemmenleikkeihimme. Nestepitoinen sinkkuelämä on useimmiten melkoista arpapeliä, ainakin mitä munajahtiin tulee. Useimmiten käsipuoleen tarttuu joku semipaska/surkea pano, jota ei todellakaan huvita katsella enää aamun kelmeinä tunteina. Ja sitten taas... Perjantaina mieleni teki huutaa BINGO, joka kerta kun tyyppi onnistui yllättämään taidokkuudellaan.
Lauantai. Liikaa olutta, jatkot, pitsaa, hihittelyä ja läpinäkyvää heruttelua. Lopputuloksena päädyin petiin ystäväni kämppiksen kanssa, joka on kyllä ihan söpö, mutta siihen se jääkin. Bonusyllärinä tyypin tuulihousujen (... älkää edes kysykö) kätköistä löytyi kyllä varsin jäätävän kokoinen mötykkä, ja plussana tai miinuksena mainittakoon, että tyyppi olisi jaksanut jatkaa humalatilansa ansiosta tuntitolkulla. Mikä siinä on, että jossain siinä panetuksen ja lerpahtaneen munan välimaastossa miehillä koittaa tämä ikijyystämisen maaginen hetki. Virtaa riittää, mutta spermaa ei heru. Ei siinä auta, kuin viheltää jossain vaiheessa peli poikki, vaikka sitten olisikin kaltaiseni ikikiimainen heitukka. Siitä kaverista kyllä huomasi, että aiemmat seksikokemukset rajoittuivat lähes yksinomaan barely legal-tasolle, kun suutelun seurauksena puoli naamaa oli kuolan peitossa ja tyyppi luuli, että liskomaisesti vipeltävässä kielessä on jotain, joka saa naiset villeiksi himosta.
Ja sitten koitti sunnuntai. Keskiviikkoinen saksisiskoni houkutteli minua oluelle, lupautuen tarjoamaan pari. Minähän en ilmaisesta kaljasta kieltäydy koskaan, joten juomiseksihan se sitten meni. Mallashuuruisten seikkailujeni seurauksena päädyin jameille kantabaariini, jossa törmäsin myös muutaman viikon takaiseen panoon, jonka alunperin bongasin tuhannen tuubassa samaisen baarin narikasta (jep, narikasta. Vaihdoimme tuolloin pari sanaa ja lähdimme naimaan. Olen niin vaikea.) Seksihommiksihan sekin sitten meni. Pitäisi kyllä pysytellä siitä hyypiöstä kaukana, vaikka tyyppi kohtalaisen hyvä pano onkin. Erehdyin ensikohtaamisemme jälkimainingeissa antamaan hänelle oikean puhelinnumeroni, ja tyyppi jaksoikin sitten pommittaa minua pari viikkoa kymmenen puhelun päivätahdilla. Mikähän siinä on, että saan kaikki pahimmat hyypiöt aina perääni? Tokihan minä tiedän, että hyvä seksi ja loistopillu sekoittaa pojan kuin pojan pään, mutta rajansa kaikella. Ei sitä pelkän pinden kanssa pistetä pystyyn sitä punaista tupaa ja perunamaata. Turha siellä vällyjenkään välissä on hokea, että olen paras pano IKINÄKOSKAAN AAAH, koska tiedän, että sitä samaa mantraa hoetaan jokaiselle naiselle, joka haaransa sattuu avaamaan.
Minä kyllä olen hyvä pano, tiedän sen. Taipuisa, tiukka, kokeilunhaluinen, aktiivinen, fyysisesti hyväkuntoinen. Tykkään kun minua pannaan hellästi tai rajusti, jyystetään perseeseen tai saan upottaa peniksen nieluuni. Tykkään oikeastaan kaikesta. Miesten perseitä en kyllä lähtisi nuolemaan. Jos pitäisi valita kuvottavin asia maailmassa, olisi se heittämällä kyllä miehinen, karvainen persereikä. Hyi saatana.
Olen suhteellisen varma, että tulen kuolemaan jotakuinkin näin. Tai noin. Tyylikästä jatkumoa tyylikkäälle elämälle.
sunnuntai 2. lokakuuta 2011
Tunnelin päässä on pelkkää pimeyttä. Ja pullollinen jaloviinaa.
No niin. Olin eilen jälleen humalassa. Todella, todella humalassa. Olin myös perjantaina humalassa. Ja torstaina. Ehkä pitäisi hillitä hieman tahtia, etenkin kun tämä keuhkokuume polttaa rintaa ja vetää muutenkin veteläksi. Pöksyt sentään pysyivät jalassa, enkä roudannut tänne ketään kammotusta (tai komistusta.)
Torstai. Päädyimme jälleen juomaan niitä euron oluita parin kaverin kanssa. Sitten piti toki käydä mutka kantabaarissamme, ihan vain siitä ilosta, että onnistuin suututtamaan perääni jo pitkään kuolanneen baarimikon tanssimalla karvaisen, kolmekymppisen miespuolisen ystäväni kanssa. Koomisinta oli, että tyyppi suuttui vielä pahemmin, kun vain nauroin hänen raivolleen räkäisesti. Sitten kutsuikin jo toinen kantabaari, johon karvainen ystäväni ei päässyt edes humalatilansa ansiosta sisään, vaan joutui hengailemaan terassin toisella puolella, Diesel-pulloaan minulle ja siskolleni välillä vilautellen.
Perjantaina lähdin hummailemaan ystäväni kanssa, joka väänsi pari kuukautta takaperin mukulan tähän kylmään, karuun maailmaan. Siinä on mama, joka osaa bailata. Ilta oli harvinaisen hämärä, sisältäen perseiden vertailua, tissien puristelua ja keskustelua vaginoistamme. Ystävälläni iskee myös alkoholin vaikutuksen alaisena aina jokin mystinen lesbovietti, ja siellä sitä sitten hinkattiin menemään kahdestaan tyhjällä tanssilattialla. Onneksi oli edes hauskaa. Join liian monta jallua, tulin kotiin ja oksensin. Tyylikästä.
Eilen oli hulvattomin ilta todella pitkään aikaan. Ajatus oli, että istuisimme pienellä porukalla iltaa, mutta yhdeksän aikaan kämppä olikin täynnä porukkaa, kun ihmiset päättivät saapua ystävineen (ja jallupulloineen) yllätysvisiitille. Terrorisoimme naapureita singstarilla, juomapelillä (joka sisälsi epämääräistä ulvahtelua ja kovaäänistä pöytien hakkaamista) ja vaelsimme baariin jo ennen yhtätoista. En meinannut edes päästä sisään, koska olin niin pieruissa, mutta onnistuin lopulta vakuuttamaan portsarin mokelluksellani, vannoen juovani pelkkää vettä. Vettä minä joinkin, jaloviinalla höystettynä toki. Tanssimme, huusimme, lauloimme ja riehuimme niin, että heikompia hirvitti. Ja vedin taas kessua kuin korsteeni, poristen tupakkakopissa tuntemattomille kaikkea turhaa ja typerää. Jostain päähänpistosta päätin vielä hortoilla vakibaariini, hytistäkseni toppatakki päällä terassilla, tupakoidakseni (jälleen) tuntemattomien kanssa ja vilkuillakseni jurrisen salamyhkäisesti (eli silmät harittaen ja polvet notkuen) naapurin poikaa, joka oli jättänyt sentään röllipeikkonsa sillä kertaa kotiin.
Ja sitten menin kotiin. Yksin, horjahdellen kadun laidasta laitaan kuin pahaisinkin juoppo. Mutta minähän olen juoppo. Naapurin poika taisi naureskella hortoilulleni parvekkeeltaan, kun vielä kruunasin soosiolemukseni raakkumalla ipodini avustuksella jotain kammottavia perseenheilutusbiisejä. Niin, pukeutuneena punaisiin kumisaappaisiin, kulahtaneeseen toppatakkiin ja minimekkoon.
Nyt loppui juominen, sanoi jo itse Jamppa Tuominen, joka ei kyllä osannut sittenkään lopettaa ajoissa, ja joka vielä sattuu olemaan sukua tälle nuorisojuopolle. Olen siis menetetty tapaus, syntymästä saakka.
Torstai. Päädyimme jälleen juomaan niitä euron oluita parin kaverin kanssa. Sitten piti toki käydä mutka kantabaarissamme, ihan vain siitä ilosta, että onnistuin suututtamaan perääni jo pitkään kuolanneen baarimikon tanssimalla karvaisen, kolmekymppisen miespuolisen ystäväni kanssa. Koomisinta oli, että tyyppi suuttui vielä pahemmin, kun vain nauroin hänen raivolleen räkäisesti. Sitten kutsuikin jo toinen kantabaari, johon karvainen ystäväni ei päässyt edes humalatilansa ansiosta sisään, vaan joutui hengailemaan terassin toisella puolella, Diesel-pulloaan minulle ja siskolleni välillä vilautellen.
Perjantaina lähdin hummailemaan ystäväni kanssa, joka väänsi pari kuukautta takaperin mukulan tähän kylmään, karuun maailmaan. Siinä on mama, joka osaa bailata. Ilta oli harvinaisen hämärä, sisältäen perseiden vertailua, tissien puristelua ja keskustelua vaginoistamme. Ystävälläni iskee myös alkoholin vaikutuksen alaisena aina jokin mystinen lesbovietti, ja siellä sitä sitten hinkattiin menemään kahdestaan tyhjällä tanssilattialla. Onneksi oli edes hauskaa. Join liian monta jallua, tulin kotiin ja oksensin. Tyylikästä.
Eilen oli hulvattomin ilta todella pitkään aikaan. Ajatus oli, että istuisimme pienellä porukalla iltaa, mutta yhdeksän aikaan kämppä olikin täynnä porukkaa, kun ihmiset päättivät saapua ystävineen (ja jallupulloineen) yllätysvisiitille. Terrorisoimme naapureita singstarilla, juomapelillä (joka sisälsi epämääräistä ulvahtelua ja kovaäänistä pöytien hakkaamista) ja vaelsimme baariin jo ennen yhtätoista. En meinannut edes päästä sisään, koska olin niin pieruissa, mutta onnistuin lopulta vakuuttamaan portsarin mokelluksellani, vannoen juovani pelkkää vettä. Vettä minä joinkin, jaloviinalla höystettynä toki. Tanssimme, huusimme, lauloimme ja riehuimme niin, että heikompia hirvitti. Ja vedin taas kessua kuin korsteeni, poristen tupakkakopissa tuntemattomille kaikkea turhaa ja typerää. Jostain päähänpistosta päätin vielä hortoilla vakibaariini, hytistäkseni toppatakki päällä terassilla, tupakoidakseni (jälleen) tuntemattomien kanssa ja vilkuillakseni jurrisen salamyhkäisesti (eli silmät harittaen ja polvet notkuen) naapurin poikaa, joka oli jättänyt sentään röllipeikkonsa sillä kertaa kotiin.
Ja sitten menin kotiin. Yksin, horjahdellen kadun laidasta laitaan kuin pahaisinkin juoppo. Mutta minähän olen juoppo. Naapurin poika taisi naureskella hortoilulleni parvekkeeltaan, kun vielä kruunasin soosiolemukseni raakkumalla ipodini avustuksella jotain kammottavia perseenheilutusbiisejä. Niin, pukeutuneena punaisiin kumisaappaisiin, kulahtaneeseen toppatakkiin ja minimekkoon.
Nyt loppui juominen, sanoi jo itse Jamppa Tuominen, joka ei kyllä osannut sittenkään lopettaa ajoissa, ja joka vielä sattuu olemaan sukua tälle nuorisojuopolle. Olen siis menetetty tapaus, syntymästä saakka.
sunnuntai 25. syyskuuta 2011
Parisuhteilusta.
Minä en ymmärrä parisuhteita. En ihan oikeasti ymmärrä. Olen ihmissuhdevammainen ja parisuhdekammoinen. Jo pelkkä ajatus siitä, että heräisin yhtäkkiä jostain lähiöidyllistä mätsäävien tuulipukujen, mariskoolien, sushisettien ja kuramattojen keskeltä, saa sappinesteet nousemaan kurkkuuni. "Kyllä sää sitten ymmärrät, kun kohtaat sen oikean ihmisen ja rakastut." No vittu joo joo, haistakaa nyt jo kahden päivän krapularipuli. En helvetissä ymmärrä, enkä tahdokaan ymmärtää.
Parisuhteissa on mielestäni jotain todella kieroutunutta. En usko, että ihminen edes on pohjimmiltaan yksiavioinen eläin. Ihminenhän nimenomaan ON eläin, eikä mikään luomakunnan kruunu, joka voi pöyhkeillä erinomaisuudellaan prameilevalla valtaistuimellaan. Eläimet tahtovat lisääntyä, nylkytellä jokaista vastaantulevaa lajinsa edustajaa ja pistää paskat geeninsä kiertämään. Siinä yhtälössä ei ole tilaa niille Aalto-maljakoille, sisustushelveteistä sormeiltavaksi haettaville värikartoille tai turvakaukaloille ja kihlasormuksille.
Minä olisin varmaan maailman surkein tyttöystävä. Olisin dominoiva, temperamenttinen, ja todennäköisesti myös pettäjä. Maailmassa on niin paljon asioita (eli miehiä), mihin kohdistaa mielenkiintonsa. Olisi haaskausta, jos kaltaiseni valioyksilö päättäisi näinkin nuorella iällä vetäistä turrensa pois markkinoilta ja jättää sen pölyttymään parivuoteen ummehtuneisiin lakanoihin, jotta joku Pertsa Perusjätkä voisi uittaa keskikokoista vemputintaan siellä kerran kahdessa viikossa. Ja mitä olen seurustelevilta ystäviltäni kuullut, he eivät edes saa sitä seksiä läheskään tarpeeksi. Minä kun aina oletin, että säännöllinen ja aina saatavilla oleva seksielämä, olisi yksi niistä parisuhteiden (harvoista) plussapuolista. Sinkkuna on sentään vapaus marssia baariin, vetäistä ensimmäistä miestä hihasta ja lähteä naimaan aivonsa ja alapäänsä tunnottomaksi.
Kyllähän sitä parisuhdetta ja vakiintumista saattaa harkita sitten joskus, kun pakarat roikkuvat polvitaipeissa ja nuorempi sukupolvi on varastanut markkinarakoni muna-apajilla. Kun näillä säärillä ja kasvoilla ei enää käännetä edes pystärin surkeimpien luusereiden päitä, on ehkä aika lätkäistä ilmoitus paikallislehden seuranhakupalstalle, ja odotella sormet ristissä josko sieltä tarttuisi joku rikas idiootti uistimeen kiinni.
En ole tainnut nähdä tähän päivään mennessä, kuin ehkä muutaman parisuhteen, joita voisi kuvailla tasapainoisiksi ja edes jotakuinkin terveiksi. Useimmiten noissa pyhissä ja ah, niin iiiihanissa liitoissa jompikumpi osapuoli alistaa aina toista, alkuhuuma vaihtuu pikaisesti verkkari-iltoihin ja kasvavaan vatsakumpuun, eikä kumpaakaan tyyppiä voi (eikä jaksa nähdä), koska tiedossa on vain valitusta siitä, kuinka toinen on aivan mahdoton kumppani.
Olkaa vapaita. Naikaa ympäriinsä. Juokaa jallua niin paljon, että kusette sitä vielä kolme päivää ryyppyretken jälkeen. Jättäkää parisuhteet rumille ja idiootteille, koska heissä ei ole ylipäätään potentiaalia yhtään mihinkään muuhun. Parempaan. Aamen.
Parisuhteissa on mielestäni jotain todella kieroutunutta. En usko, että ihminen edes on pohjimmiltaan yksiavioinen eläin. Ihminenhän nimenomaan ON eläin, eikä mikään luomakunnan kruunu, joka voi pöyhkeillä erinomaisuudellaan prameilevalla valtaistuimellaan. Eläimet tahtovat lisääntyä, nylkytellä jokaista vastaantulevaa lajinsa edustajaa ja pistää paskat geeninsä kiertämään. Siinä yhtälössä ei ole tilaa niille Aalto-maljakoille, sisustushelveteistä sormeiltavaksi haettaville värikartoille tai turvakaukaloille ja kihlasormuksille.
Minä olisin varmaan maailman surkein tyttöystävä. Olisin dominoiva, temperamenttinen, ja todennäköisesti myös pettäjä. Maailmassa on niin paljon asioita (eli miehiä), mihin kohdistaa mielenkiintonsa. Olisi haaskausta, jos kaltaiseni valioyksilö päättäisi näinkin nuorella iällä vetäistä turrensa pois markkinoilta ja jättää sen pölyttymään parivuoteen ummehtuneisiin lakanoihin, jotta joku Pertsa Perusjätkä voisi uittaa keskikokoista vemputintaan siellä kerran kahdessa viikossa. Ja mitä olen seurustelevilta ystäviltäni kuullut, he eivät edes saa sitä seksiä läheskään tarpeeksi. Minä kun aina oletin, että säännöllinen ja aina saatavilla oleva seksielämä, olisi yksi niistä parisuhteiden (harvoista) plussapuolista. Sinkkuna on sentään vapaus marssia baariin, vetäistä ensimmäistä miestä hihasta ja lähteä naimaan aivonsa ja alapäänsä tunnottomaksi.
Kyllähän sitä parisuhdetta ja vakiintumista saattaa harkita sitten joskus, kun pakarat roikkuvat polvitaipeissa ja nuorempi sukupolvi on varastanut markkinarakoni muna-apajilla. Kun näillä säärillä ja kasvoilla ei enää käännetä edes pystärin surkeimpien luusereiden päitä, on ehkä aika lätkäistä ilmoitus paikallislehden seuranhakupalstalle, ja odotella sormet ristissä josko sieltä tarttuisi joku rikas idiootti uistimeen kiinni.
En ole tainnut nähdä tähän päivään mennessä, kuin ehkä muutaman parisuhteen, joita voisi kuvailla tasapainoisiksi ja edes jotakuinkin terveiksi. Useimmiten noissa pyhissä ja ah, niin iiiihanissa liitoissa jompikumpi osapuoli alistaa aina toista, alkuhuuma vaihtuu pikaisesti verkkari-iltoihin ja kasvavaan vatsakumpuun, eikä kumpaakaan tyyppiä voi (eikä jaksa nähdä), koska tiedossa on vain valitusta siitä, kuinka toinen on aivan mahdoton kumppani.
Olkaa vapaita. Naikaa ympäriinsä. Juokaa jallua niin paljon, että kusette sitä vielä kolme päivää ryyppyretken jälkeen. Jättäkää parisuhteet rumille ja idiootteille, koska heissä ei ole ylipäätään potentiaalia yhtään mihinkään muuhun. Parempaan. Aamen.
Synneistä rangaistaan
No niin, keskiviikon rappioseikkailujen raportointi viivästyi muutamalla päivällä kiitos keuhkokuumeen, joka kaatoi tämän naisen tiukasti petiin torstaina. Jumala selkeästi rankaisee minua kaikista synneistäni. Tai ehkäpä ruoskaa heilutteleekin itse saatana, tiedä häntä. Jumalaan en enää edes usko, mutta vanha pihtipöksy on aivan varmasti osasyyllisenä tökkimässä minua haureuden teille.
Mutta keskiviikosta siis. Löimme siskon kanssa vetoa, että onnistunko pitämään pöksyt edes yhden illan ajan jalassani. Olin vakaasti sitä mieltä, ettei se tuottaisi minulle mitään ongelmia, olinhan sentään siveellinen neitsyt yli 21 vuotta. Aloittelimme meillä, minä, sisko sekä eräs vanha ystävämme. Join sivistyneesti ainoastaan puoli pulloa punkkua (useimmiten koko pullo tulee huitaistua vauhdikkaammin, kuin ehditte huutaa jaloviina) kun keskustelimme parisuhteiden sairaudesta ja vihasimme yhdessä koko maailmaa. Kahdeksan jälkeen suuntasimme kaatosateessa tämän kaupungin toiseksi parhaan baarin synttärikemuihin. Tarjolla oli hyvää ruokaa ja toki myös sitä itseään; ilmaista viinaa. Join sivistyneesti muutaman oluen sekä pari punkkukolaa, moikkailin tuttuja (taidan tuntea kohta kaikki kaupungin muusikko-, ravintola- ja taiteilijapiirit) ja jorasin jotain satunnaista jenkkibändiä, joka oli saapunut paikalle soittamaan. Tutustuimme jo ennen keikkaa bändin basistiin, Teksasilaiseen stetsonheppuun, joka tuijotteli kylmänviileänä kaukaisuuteen pulisonkejaan hipelöiden. Jossain vaiheessa pääsin sitten päihtymään. Kun meininki hiljeni, kävimme mutkan vakibaarimme patiolla, todetaksemme, ettei siellä ollut yhtään mitään elämää, mikäli humaltunutta, boheemiudellaan karkeloivaa runolupaustamme ja hänen epämääräisiä ystäviään ei lasketa. Olihan siellä myös toki naapurin söpö poika, mutta hän taputteli jonkun ruman röllipeikon persettä, joten sekä minä, että seurueeni päätimme yhteistuumin suunnata takaisin lähtöpisteeseen.
Ja kuinkas sitten kävikään? Tupakkakopissa viereeni istahti tämän randomin jenkkibändin solisti: tatuoitu, vanhempi ja aivan jumalattoman karismaattinen mies. Jutustelimme pari tuntia niitä näitä, ja jossain vaiheessa huomasin istuvani tiukasti tämän miehen syleilyssä hänen haistellessa kaulaani ja kertoessani, että olin koko baarin kaunein nainen. Niin, ihan varmasti. Päädyin sitten muutaman mutkan kautta jatkoille koko bändin kanssa heidän hotelliinsa. Tyhjensimme baarikaappia, söimme suklaata, ja harjoitin ahkerasti humalaisia englannin kielen taitojani selitellen kaikkea turhaa jurrista paskaa musiikista ja elämisen loistokuudesta. Kun muu porukka sitten häipyi riekkumaan toiseen hotellihuoneeseen, päädyimme me, ylläri, tämän amerikkalaisen jumalan lahjan kanssa vällyjen väliin. Siinä vasta oli mies minun makuuni. Valehtelematta elämäni parasta seksiä, ja jos minua pidetään yleensä kyltymättömänä osapuolena, sitä oli myös hän. Selkä tosin huusi seuraavana päivänä hallelujaa, kiitos kaiken akrobaattisen venkoilun, mihin punaviinihumuissani innostuin. Taisin jossain vaiheessa jopa tipahtaa sängyltäkin. Niin, ja bylsimmehän me saunassakin, piilossa tatuoidun rakastajani humalassa remuavia luuseriystäviä.
En paneudu sen tarkemmin yksityiskohtiin, säilön ne tiukasti omaan mieleeni jotta voin herkutella niillä tulevaisuudessa viettäessäni herkkiä hetkiä lelulaatikkoni kanssa, mutta HUH. Miksen minä löydä tuollaisia kavereita useammin, vaan päädyn aina vain harjoittamaan haureutta jonkin saamattoman kahden minuutin ihmeen kanssa?
Viimeinen muistikuvani oli, kun tyypin bändikaverit rymistelivät takaisin huoneeseen, kävivät saunomassa ja tulivat yhteistuumin tekemään helikopteria sänkymme ympärille. Uhkasin purra heiltä kyrvät irti, jos ne tulisivat milliäkään lähemmäs naamaani. Se tehosi. Ilmeisesti näytin siltä, että minä todella tekisin sen. Ja niinhän minä olisin tehnytkin.
Seuraavana aamuna heräsin ja kävelin hyytävässä tuulessa kotiin minimaalisessa hameessani ja punaisissa saappassani. Respan (nais)väki katsoi minua silmiään pyöritellen ja kieliään naksutellen kuin pahaista bändärilutkaa ikään (mitä ehkä hieman olenkin, 75% petikumppaneistani on ollut muusikoita.) Hilasin krapulaisen perseeni tatuoitavaksi, nuokuin hakattavana muutaman tunnin ja vaelsin kotiin sairastamaan. Keuhkokuume on kiva juttu. Mutta oli se sen arvoista. Ehdottomasti. Oi kyllä. Joo. Niin. Oi ja voi. Ja kai se ympärileikattu värkkikin on kerran elämässä testattava.
Bändärihutsu kiittää, kuittaa ja kumartaa poistuakseen viettämään viikoksi hiljaiseloa villasukat jalassa ja keittokulho kourassa. Oi rappioelämä, kuinka sinua jo kaipaankaan.
Mutta keskiviikosta siis. Löimme siskon kanssa vetoa, että onnistunko pitämään pöksyt edes yhden illan ajan jalassani. Olin vakaasti sitä mieltä, ettei se tuottaisi minulle mitään ongelmia, olinhan sentään siveellinen neitsyt yli 21 vuotta. Aloittelimme meillä, minä, sisko sekä eräs vanha ystävämme. Join sivistyneesti ainoastaan puoli pulloa punkkua (useimmiten koko pullo tulee huitaistua vauhdikkaammin, kuin ehditte huutaa jaloviina) kun keskustelimme parisuhteiden sairaudesta ja vihasimme yhdessä koko maailmaa. Kahdeksan jälkeen suuntasimme kaatosateessa tämän kaupungin toiseksi parhaan baarin synttärikemuihin. Tarjolla oli hyvää ruokaa ja toki myös sitä itseään; ilmaista viinaa. Join sivistyneesti muutaman oluen sekä pari punkkukolaa, moikkailin tuttuja (taidan tuntea kohta kaikki kaupungin muusikko-, ravintola- ja taiteilijapiirit) ja jorasin jotain satunnaista jenkkibändiä, joka oli saapunut paikalle soittamaan. Tutustuimme jo ennen keikkaa bändin basistiin, Teksasilaiseen stetsonheppuun, joka tuijotteli kylmänviileänä kaukaisuuteen pulisonkejaan hipelöiden. Jossain vaiheessa pääsin sitten päihtymään. Kun meininki hiljeni, kävimme mutkan vakibaarimme patiolla, todetaksemme, ettei siellä ollut yhtään mitään elämää, mikäli humaltunutta, boheemiudellaan karkeloivaa runolupaustamme ja hänen epämääräisiä ystäviään ei lasketa. Olihan siellä myös toki naapurin söpö poika, mutta hän taputteli jonkun ruman röllipeikon persettä, joten sekä minä, että seurueeni päätimme yhteistuumin suunnata takaisin lähtöpisteeseen.
Ja kuinkas sitten kävikään? Tupakkakopissa viereeni istahti tämän randomin jenkkibändin solisti: tatuoitu, vanhempi ja aivan jumalattoman karismaattinen mies. Jutustelimme pari tuntia niitä näitä, ja jossain vaiheessa huomasin istuvani tiukasti tämän miehen syleilyssä hänen haistellessa kaulaani ja kertoessani, että olin koko baarin kaunein nainen. Niin, ihan varmasti. Päädyin sitten muutaman mutkan kautta jatkoille koko bändin kanssa heidän hotelliinsa. Tyhjensimme baarikaappia, söimme suklaata, ja harjoitin ahkerasti humalaisia englannin kielen taitojani selitellen kaikkea turhaa jurrista paskaa musiikista ja elämisen loistokuudesta. Kun muu porukka sitten häipyi riekkumaan toiseen hotellihuoneeseen, päädyimme me, ylläri, tämän amerikkalaisen jumalan lahjan kanssa vällyjen väliin. Siinä vasta oli mies minun makuuni. Valehtelematta elämäni parasta seksiä, ja jos minua pidetään yleensä kyltymättömänä osapuolena, sitä oli myös hän. Selkä tosin huusi seuraavana päivänä hallelujaa, kiitos kaiken akrobaattisen venkoilun, mihin punaviinihumuissani innostuin. Taisin jossain vaiheessa jopa tipahtaa sängyltäkin. Niin, ja bylsimmehän me saunassakin, piilossa tatuoidun rakastajani humalassa remuavia luuseriystäviä.
En paneudu sen tarkemmin yksityiskohtiin, säilön ne tiukasti omaan mieleeni jotta voin herkutella niillä tulevaisuudessa viettäessäni herkkiä hetkiä lelulaatikkoni kanssa, mutta HUH. Miksen minä löydä tuollaisia kavereita useammin, vaan päädyn aina vain harjoittamaan haureutta jonkin saamattoman kahden minuutin ihmeen kanssa?
Viimeinen muistikuvani oli, kun tyypin bändikaverit rymistelivät takaisin huoneeseen, kävivät saunomassa ja tulivat yhteistuumin tekemään helikopteria sänkymme ympärille. Uhkasin purra heiltä kyrvät irti, jos ne tulisivat milliäkään lähemmäs naamaani. Se tehosi. Ilmeisesti näytin siltä, että minä todella tekisin sen. Ja niinhän minä olisin tehnytkin.
Seuraavana aamuna heräsin ja kävelin hyytävässä tuulessa kotiin minimaalisessa hameessani ja punaisissa saappassani. Respan (nais)väki katsoi minua silmiään pyöritellen ja kieliään naksutellen kuin pahaista bändärilutkaa ikään (mitä ehkä hieman olenkin, 75% petikumppaneistani on ollut muusikoita.) Hilasin krapulaisen perseeni tatuoitavaksi, nuokuin hakattavana muutaman tunnin ja vaelsin kotiin sairastamaan. Keuhkokuume on kiva juttu. Mutta oli se sen arvoista. Ehdottomasti. Oi kyllä. Joo. Niin. Oi ja voi. Ja kai se ympärileikattu värkkikin on kerran elämässä testattava.
Bändärihutsu kiittää, kuittaa ja kumartaa poistuakseen viettämään viikoksi hiljaiseloa villasukat jalassa ja keittokulho kourassa. Oi rappioelämä, kuinka sinua jo kaipaankaan.
tiistai 20. syyskuuta 2011
We look good together
Rappiovapaa elämäni kesti tasan kaksi päivää. Tai no jos ihan tarkkoja ollaan, niin ei edes sitä. Löysin itseni eilen iltavuoron jälkeen jostain käsittämättömästä syystä kittaamasta euron hanaolvia erään paikallisen räkälän tiskiltä parin italiaanon, siskon ja vanhan tutun sekä uuden ystävän kanssa. Ei olisi todellakaan kannattanut. Rahaa meni, heräsin säälittävän pikkupojan vierestä verisistä lakanoista ja näytän tänään erehdyttävästi Tuksun ja Mervi Tapolan rakkauslapselta.
Jatkot. Opinkohan IKINÄ, ettei niistä seuraa koskaan mitään hyvää? Ja kuinka saatanan tuiterissa sitä pitää olla, että unohtaa kärsivänsä taas niistä kuukauden hilpeimmistä päivistä, jotka myös hilloviikkoina tunnetaan. Joimme konjakkia, kuuntelimme musiikkia, häiriköimme naapureita (jätin sentään erittäin tyylikkään "Haistakaa kaikki vittu"-lapun ulko-oveemme) ja panin sitten vielä verisellä revallani jotain turhaa ja täydellisen randomia jannua, joka oli kaiken hyvän lisäksi vielä ennen eilistä menkkafestiämme neitsyt. Tyypistä kertoo aika paljon, että onnistuin vierittämään verieritteeni karpalokortsun syyksi ("... siitä irtoaa varmaan väriä, öhöm.") Mutta miksi tein sen, MIKSI, OI MIKSI? Ei olisi pitänyt. En kuitenkaan osaa edes hävetä, lähinnä naurattaa. Pitäisi varmaan ottaa itseä niskasta kiinni, lopettaa juominen, polttaminen ja paneskeleminen, iskeä joku autonasentaja, pyöräyttää pari mukulaa ja hommata rivitalonpätkä jostain keskeltä ei mitään.
Joku saatanan hiekkapillu soitti yöllä poliisitkin. Neljästä ihmisestä ei varmasti lähde niin helvetisti meteliä, että sinivuokot pitäisi kilauttaa paikalle. Tunnetustihan on aivan suunnatoman vaikeaa kävellä portaat alas/ylös, soittaa remukämpän ovikelloa ja käskeä porukan tukkia turpansa. Itse ainakin tekisin niin, jos jaksaisin häiriintyä naapureiden reuhaamisesta. Korvatulpat ovat kerrostalossa aika pop.
Joku voisi nyt tulla moppaamaan nuo veriroiskeet lattialta ja kustantaa minulle visiitin plastiikkakirurgille silmäpussien poistoon. Näillä silmäpusseilla (joita voisi kyllä nimittää jo silmäteltoiksi.. tai laskuvarjoiksi... tai tai tai) voisi lähteä vaikka melontaretkelle. Seinästäkin löytyy tyylikäs, verinen kädenjälki, kun en näköjään osaa pitää pöksyjä jalassa edes suoltaessani verta alaputkistosta. Meininki alkaa olla kuin juoppohullun päiväkirjasta. Pitäisi varmaan tehdä leidiversio kyseisistä kirjoista, jotta koko maailma voisi jakaa rappioretkeni kanssani.
Saapa nähdä, mitä huomisestakin taas tulee. Punkkupullo ja konjakinjämät odottavat jo pöydällä korkkaajaansa, kaapista löytyy uusi, jumalainen mekko ja pitihän sitä sitten ostaa vielä koruja ja kengätkin. Onneksi palkkapäivään on enää 15 päivää. Torstaina on varmaan erittäin ihanaa napottaa kello 11 tatuoitavana massiivisessa krapulassa, yrjöä hiuksissa ja edellisen illan ripsarit poskilla. Mutta ehkäpä yllätänkin huomenna kaikki ja nautin alkoholia kohtuudella ja sivistyneesti.
HAHAHAHHAHA. HAAAHAHAHAHHA. Ha. Haa. Joo ei.
Jatkot. Opinkohan IKINÄ, ettei niistä seuraa koskaan mitään hyvää? Ja kuinka saatanan tuiterissa sitä pitää olla, että unohtaa kärsivänsä taas niistä kuukauden hilpeimmistä päivistä, jotka myös hilloviikkoina tunnetaan. Joimme konjakkia, kuuntelimme musiikkia, häiriköimme naapureita (jätin sentään erittäin tyylikkään "Haistakaa kaikki vittu"-lapun ulko-oveemme) ja panin sitten vielä verisellä revallani jotain turhaa ja täydellisen randomia jannua, joka oli kaiken hyvän lisäksi vielä ennen eilistä menkkafestiämme neitsyt. Tyypistä kertoo aika paljon, että onnistuin vierittämään verieritteeni karpalokortsun syyksi ("... siitä irtoaa varmaan väriä, öhöm.") Mutta miksi tein sen, MIKSI, OI MIKSI? Ei olisi pitänyt. En kuitenkaan osaa edes hävetä, lähinnä naurattaa. Pitäisi varmaan ottaa itseä niskasta kiinni, lopettaa juominen, polttaminen ja paneskeleminen, iskeä joku autonasentaja, pyöräyttää pari mukulaa ja hommata rivitalonpätkä jostain keskeltä ei mitään.
Joku saatanan hiekkapillu soitti yöllä poliisitkin. Neljästä ihmisestä ei varmasti lähde niin helvetisti meteliä, että sinivuokot pitäisi kilauttaa paikalle. Tunnetustihan on aivan suunnatoman vaikeaa kävellä portaat alas/ylös, soittaa remukämpän ovikelloa ja käskeä porukan tukkia turpansa. Itse ainakin tekisin niin, jos jaksaisin häiriintyä naapureiden reuhaamisesta. Korvatulpat ovat kerrostalossa aika pop.
Joku voisi nyt tulla moppaamaan nuo veriroiskeet lattialta ja kustantaa minulle visiitin plastiikkakirurgille silmäpussien poistoon. Näillä silmäpusseilla (joita voisi kyllä nimittää jo silmäteltoiksi.. tai laskuvarjoiksi... tai tai tai) voisi lähteä vaikka melontaretkelle. Seinästäkin löytyy tyylikäs, verinen kädenjälki, kun en näköjään osaa pitää pöksyjä jalassa edes suoltaessani verta alaputkistosta. Meininki alkaa olla kuin juoppohullun päiväkirjasta. Pitäisi varmaan tehdä leidiversio kyseisistä kirjoista, jotta koko maailma voisi jakaa rappioretkeni kanssani.
Saapa nähdä, mitä huomisestakin taas tulee. Punkkupullo ja konjakinjämät odottavat jo pöydällä korkkaajaansa, kaapista löytyy uusi, jumalainen mekko ja pitihän sitä sitten ostaa vielä koruja ja kengätkin. Onneksi palkkapäivään on enää 15 päivää. Torstaina on varmaan erittäin ihanaa napottaa kello 11 tatuoitavana massiivisessa krapulassa, yrjöä hiuksissa ja edellisen illan ripsarit poskilla. Mutta ehkäpä yllätänkin huomenna kaikki ja nautin alkoholia kohtuudella ja sivistyneesti.
HAHAHAHHAHA. HAAAHAHAHAHHA. Ha. Haa. Joo ei.
maanantai 19. syyskuuta 2011
Rappionaisen prologi
Minä en ole mikään perinteinen nainen. Tyttö. Nainen. Päättäkää itse kumpi. Poltan ketjussa, puhun ja räkätän kuin viskibassoinen harakka ja juon lähes miehen kuin miehen pöydän alle. Hoipun harva se ilta kotiin korkeissa koroissani, majoneesit poskilla ja huulipunaa hampaissa. Toisinaan herään jonkun kammottavan miehentekeleen vierestä, useimmiten kuitenkaan en.
Minun kaupunkini on saatanan pieni paikka. Samat naamat, samat baarit ja aina ne samat helvetin sotkut. Tässä kaupungissa ei voi edes pieraista, ilman että seuraavana päivänä juoruiltaisiin, kuinka Ritu paskansi housuun keskellä kaupunkia. Oikea nimeni ei siis ole Ritu, ja kotikaupunkinikin pysyköön toistaiseksi ainoastaan omana tietonani. En ole myöskään alkoholisti, narkkari tai huora. Olen nuori, hehkeä heitukka, joka tykkää juoda, naida ja bailata. Tämä ei ole myöskään ensimmäinen blogini. Aiemmat blogit ovat olleet sitä samaa vanhaa sontaa ihmissuhteiden, elämän ja kaikkien asioiden pelkäämisen vaikeudesta. Päätinkin siis tänään, että rappioelämä ja viinanhuuruinen alter egoni ansaitsevat ihka oman bloginsa, jonne voin sunnuntaivapinoissani kirjoittaa, kuinka sitä tuli taas törttöiltyä, juotua liian monta tequilaa ja jorattua paikallisessa yökerhossa puoli persettä paljaana. Lämpimän kusen lailla selkää pitkin valuva morkkis on parhaimmillaan jaettuna.
Minä en ole mikään bimbo, rupsahtanut pubiruusu tai amisritsa, joka viettää vapaailtansa bilistelemällä paikallisen marketin parkkipaikalla ja jakelee römpsäänsä lippatukille bimmerin takapenkillä. Olen älykäs nuori nainen. Kaunis, karismaattinen. Pitkä ja jämäkkäsäärinen, tatuoitu ja leijonanharjainen huulipuna-addikti. Tähtään elämässäni korkealle, eikä nykyinen päivätyöni ole todellakaan lähelläkään sitä, mitä tahdon loppuelämäni tehdä. Mutta se siitä, se niistä faktoista, siirytään siihen vaiheeseen, joka antaa teille luvan ja oikeuden kokea myötähäpeää puolestani. Tai ehkä saan osakseni sympatiaa, empatiaa ja paheksuntaa. Kaikki kelpaa.
Olen ollut putkassa. Olen tapellut humalassa, herännyt vieraasta paikasta, nainut ja pussaillut rumia miehiä, oksentanut kadulle ja kontannut kotiin. Siinä ei ole mitään tyylikästä. Häpeäisin itseäni ja pahimpia jurrihölmöilyjäni, jos osaisin. Olen kuitenkin todennut, ettei asioita kannata katua ja infernaalisessa häpeässä kieriskely ei auta seuraavana päivänä enää yhtään mitenkään mihinkään.
Koin vasta pari viikkoa sitten ensimmäisen erittäin epämiellyttävän yhden illan juttuni. Onhan noita satunnaisia panoja ollut aiemminkin, mutta kyseinen manaatti veti kyllä hirveydessään kevyesti pohjat. Tyyppi tarttui matkaan lähi(vaki)baarini terassilta valomerkin jälkeen, mikä itsessään kertonee jo aika paljon humalani asteesta sekä sen hetkisestä mielentilastani. Siinä vaiheessa iltaa (ja panetusta) miesmaulla tai miehen ulkonäöllä ei ole oikeastaan mitään merkitystä. Riittää, että patukka löytyy ja sitä osaa käyttää edes jotenkin. Mutta niin, tylsää seksiä ja surkea suoritus, ja kaiken kruunasi että mies oli OIKEASTI aivan helvetin hirveä. Kaljuuntuva, lihava ja aivan liian vanha. Rumat vaatteet ja ruma naama. Ja kaikkein surullisinta oli, että tyyppi halusi vielä pussailla ja halailla aamulla. Hyi helvetti. Missä vaiheessa miehiltä katosi se primitiivinen pakenemisvietti, jonka pitäisi nousta pintaan heti aamun ensimmäisen huuruisen ajatuksen mukana? Ei satunnaisen jurripanon kanssa jäädä kuhertelemaan aamulla, vaan ovesta luikitaan ulos heti kun tilanne sen sallii. Irvistellen ja kuvotuksesta kakoen jouduin soittamaan feikkipuhelun ja ilmoittamaan sängyssäni haisevalle merinorsulle, että vanhempani saapastelevat kahville muutaman minuutin sisällä, ja tyypin olisi parempi painella pihalle ja vähän äkkiä.
".. Vaihdetaanko numeroita?"
Arvatkaa kahdesti, mitä vastasin.
Nyt vietän seesteistä hiljaiseloa jonkin aikaa. Olin tiistaina aivan helvetin jurrissa ja pöllyssä. Keskiviikkona olin jälleen helvetin jurrissa ja pöllyssä. Torstaina krapuloin töissä, ja päätin, etten juo enää ikinä. Viikonlopun vietin pitkästä aikaa mökillä perheeni kanssa. Kotiviinikännit ja aivan liikaa kaljaa, sekä tupakoideni seasta löytynyt ganjaylläri. Niin, ja tämä seesteinen hiljaiseloni kestää mitä suurimmalla todennäköisyydellä tasan kaksi päivää, koska lompakostani löytyy kutsu paikallisen rokkiluolan synttäribileisiin. Ja sinnehän ON mentävä, kiitos kolmen, pienen sanan: ilmaisen viinan bileet. Rappiolla tavataan!
Minun kaupunkini on saatanan pieni paikka. Samat naamat, samat baarit ja aina ne samat helvetin sotkut. Tässä kaupungissa ei voi edes pieraista, ilman että seuraavana päivänä juoruiltaisiin, kuinka Ritu paskansi housuun keskellä kaupunkia. Oikea nimeni ei siis ole Ritu, ja kotikaupunkinikin pysyköön toistaiseksi ainoastaan omana tietonani. En ole myöskään alkoholisti, narkkari tai huora. Olen nuori, hehkeä heitukka, joka tykkää juoda, naida ja bailata. Tämä ei ole myöskään ensimmäinen blogini. Aiemmat blogit ovat olleet sitä samaa vanhaa sontaa ihmissuhteiden, elämän ja kaikkien asioiden pelkäämisen vaikeudesta. Päätinkin siis tänään, että rappioelämä ja viinanhuuruinen alter egoni ansaitsevat ihka oman bloginsa, jonne voin sunnuntaivapinoissani kirjoittaa, kuinka sitä tuli taas törttöiltyä, juotua liian monta tequilaa ja jorattua paikallisessa yökerhossa puoli persettä paljaana. Lämpimän kusen lailla selkää pitkin valuva morkkis on parhaimmillaan jaettuna.
Minä en ole mikään bimbo, rupsahtanut pubiruusu tai amisritsa, joka viettää vapaailtansa bilistelemällä paikallisen marketin parkkipaikalla ja jakelee römpsäänsä lippatukille bimmerin takapenkillä. Olen älykäs nuori nainen. Kaunis, karismaattinen. Pitkä ja jämäkkäsäärinen, tatuoitu ja leijonanharjainen huulipuna-addikti. Tähtään elämässäni korkealle, eikä nykyinen päivätyöni ole todellakaan lähelläkään sitä, mitä tahdon loppuelämäni tehdä. Mutta se siitä, se niistä faktoista, siirytään siihen vaiheeseen, joka antaa teille luvan ja oikeuden kokea myötähäpeää puolestani. Tai ehkä saan osakseni sympatiaa, empatiaa ja paheksuntaa. Kaikki kelpaa.
Olen ollut putkassa. Olen tapellut humalassa, herännyt vieraasta paikasta, nainut ja pussaillut rumia miehiä, oksentanut kadulle ja kontannut kotiin. Siinä ei ole mitään tyylikästä. Häpeäisin itseäni ja pahimpia jurrihölmöilyjäni, jos osaisin. Olen kuitenkin todennut, ettei asioita kannata katua ja infernaalisessa häpeässä kieriskely ei auta seuraavana päivänä enää yhtään mitenkään mihinkään.
Koin vasta pari viikkoa sitten ensimmäisen erittäin epämiellyttävän yhden illan juttuni. Onhan noita satunnaisia panoja ollut aiemminkin, mutta kyseinen manaatti veti kyllä hirveydessään kevyesti pohjat. Tyyppi tarttui matkaan lähi(vaki)baarini terassilta valomerkin jälkeen, mikä itsessään kertonee jo aika paljon humalani asteesta sekä sen hetkisestä mielentilastani. Siinä vaiheessa iltaa (ja panetusta) miesmaulla tai miehen ulkonäöllä ei ole oikeastaan mitään merkitystä. Riittää, että patukka löytyy ja sitä osaa käyttää edes jotenkin. Mutta niin, tylsää seksiä ja surkea suoritus, ja kaiken kruunasi että mies oli OIKEASTI aivan helvetin hirveä. Kaljuuntuva, lihava ja aivan liian vanha. Rumat vaatteet ja ruma naama. Ja kaikkein surullisinta oli, että tyyppi halusi vielä pussailla ja halailla aamulla. Hyi helvetti. Missä vaiheessa miehiltä katosi se primitiivinen pakenemisvietti, jonka pitäisi nousta pintaan heti aamun ensimmäisen huuruisen ajatuksen mukana? Ei satunnaisen jurripanon kanssa jäädä kuhertelemaan aamulla, vaan ovesta luikitaan ulos heti kun tilanne sen sallii. Irvistellen ja kuvotuksesta kakoen jouduin soittamaan feikkipuhelun ja ilmoittamaan sängyssäni haisevalle merinorsulle, että vanhempani saapastelevat kahville muutaman minuutin sisällä, ja tyypin olisi parempi painella pihalle ja vähän äkkiä.
".. Vaihdetaanko numeroita?"
Arvatkaa kahdesti, mitä vastasin.
Nyt vietän seesteistä hiljaiseloa jonkin aikaa. Olin tiistaina aivan helvetin jurrissa ja pöllyssä. Keskiviikkona olin jälleen helvetin jurrissa ja pöllyssä. Torstaina krapuloin töissä, ja päätin, etten juo enää ikinä. Viikonlopun vietin pitkästä aikaa mökillä perheeni kanssa. Kotiviinikännit ja aivan liikaa kaljaa, sekä tupakoideni seasta löytynyt ganjaylläri. Niin, ja tämä seesteinen hiljaiseloni kestää mitä suurimmalla todennäköisyydellä tasan kaksi päivää, koska lompakostani löytyy kutsu paikallisen rokkiluolan synttäribileisiin. Ja sinnehän ON mentävä, kiitos kolmen, pienen sanan: ilmaisen viinan bileet. Rappiolla tavataan!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
